sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Taide on totta osa 2: Sanaton keskustelu

Piirtäminen kuuluu ihmisen perustoimintoihin, käden ja siitä lähtevän jäljen suhde on tapa muokata todellisuutta siinä missä puhuminen tai kirjoittaminenkin. Ajattelen, että piirtämisen vapaus syntyy pysähtymisestä, kokemuksen havainnosta, ei jotain kohti vaan vuorovaikutusta joka on verbaalisen ajattelun tavoittamattomissa. 

Harjoitteet joille tämä kirjoitus perustuu ovat olleet osin jaettuja, mitä tapahtuu kun emme puhu vaan piirrämme yhdessä, osin omaan sisäiseen dialogiin perustuvia. Esimerkiksi ruumiinosien piirtäminen paperiin katsomatta, muotoja joita on syntynyt samaistumisesta liikkeeseen sen kopioimisen sijaan. Kalliotaidetta tutkinut Mikko Ijäs on tehnyt väitöskirjassaan "Fragments of the hunt" tulkinnan että luolamaalaukset olisivat syntyneet eläimeen samaistumisen kokemuksesta, että kalliotaiteen kuva-aiheita olisi mahdollista selittää väsymysmetsästyksen kautta. Ihmisen juostessa pitkiä aikoja hän menee tilaan jossa on mahdollista kokea hallusinaatioita joita on mahdollisesti kuvattu maalauksissa. Kalliomaalaukset eivät näin ollen ole pelkkiä metsästyskuvauksia vaan eläimeksi muuntumiskuvauksia; transsiseremonioihin liittyvien kokemusten kuvailua. Kuinka he metsästävät, liikkuvat, etsivät saalista ja ottavat sen kiinni. Tämä tarkoittaa sitä että, he ”muuttuvat eläimeksi", pyrkivät kokemaan sen liikkeet ja olemuksen, ymmärtämään tätä syvemmin. Metsästyskuvat ovat siis mahdollisesti tallenne tapahtumasta, muuttuneesta kokemuksen tilasta, ja kuvataide varhaisessa muodossaan “kokemuksen toisintoa” ei niinkään sen muokkaamista. 

Sovin tapaamisen piirustuksen opettaja Emma Fältin kanssa tätä tekstiä varten, tarkoituksena keskustella menneistä ja tulevista harjoituksista. Kun sitten tapasimme Emma ehdotti että käsittelemme aihetta kynien välityksellä, käytännön kautta, eli puhumme asian sanattomasti. Näin teimme.

Sininen ja punainen kynä tapasivat HAMissa

Kumpi? Sininen, väri on puhutellut viime aikoina. Otan sen.

Kynät asettuvat paperille. Syntyy viivoja, pisteitä, rajoja. Kynän liikettä on edeltänyt tyhjä psyykkinen tila, epävarmuus. Kuvittelu siitä mitä pitäisi olla, sen mitä toinen ei voi mitenkään nähdä. Aloittaminen itsensä rajaamisesta, piste jonka ympärillä on ympyrä, tuottaa turvallisuuden tunteen josta käsin voi aloittaa keskustelun. Merkitsen itselleni tilaa, riippuvaisuus toisen kommenteista ja varmistuksesta alkaa nousta mitä enemmän ilmaisen itseäni. Hahmotan yksityisen, henkilökohtaisen ja yleisen rajaa, alkaen sisältä, ytimestä ja koko ajan siinä.

Hei punainen, liikahdus. Katsoimme toisiamme matkan päästä, arvelin sävyni olevan vahvempi, että voisin helposti peittää toisen värin alleni. Tyhjä paperi oli edessäni kuin esityslava jolle minun olisi noustava, ilman valmista esitystä siitä kuka olen. Olimme vastatusten mutta emme vastakkain, halusin tietää toisesta enemmän, en yhtään tiennyt miten. Ujostutti. Olen kuullut, että se on rohkea joka tuntee pelon. En ole varma mitä tämä tarkoitti kun yritin ymmärtää pientä punaista kärkeä, ja omaa sinistä, jaetulla paperilla. 

Punainen näki jokaisen viivan jonka tein, reaktiot, muodostelmat joita välillemme muodostui olivat kuin kysymyksiä. Kuka sinä olet? Miksi olet täällä? Tein satunnaisia viivoja joita kyseenalaistin, tein pisteitä joiden aikana pohdin kohtaammeko oikeasti vai onko kyse muka keskustelusta. Aloin pelätä ettemme kohtaa. Kaartelimme toisiamme, kerroimme vitsejä, nauroimme. Syntyi riemukas sotku. Tunsin suurta iloa. En sillä hetkellä ollut sävyni vanki. Vaikka ajoittain pelkäsin loukkaavani punaista, tunsin kuitenkin miten punainen omassa rytmissään hyväksyi minut, minä punaisen. Ajattelin ettei paperilla voi loukata, jaettuna kokemukset ovat jaettuja, ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla vaikka on vain yhtä väriä.

Hetki toisensa jälkeen syntyi kysymys seuraamisesta, kun kieli jota yleensä käytämme puuttui, syntyi uusia tapoja kohdata. Kuunnella toisen reaktio ennen kuin vastaa, vastaus rauhassa kun ajatus on vapaa sanojen epäselvyyksistä. Kuin olisimme rajanneet itsemme uudella tavalla, muodostaneet sanattoman kielen jota ymmärsimme, toisiamme, itseämme, kynää. 

Näimme toisemme, eikä se ollut enää ollut kiinni siinä minuudessa jota selitän itselleni todeksi. Huomasin sanojen kuvittaman hahmon purkautuvan, sen miten valmistelen itseäni olemaan minä. Sellainen jolla on sävysävyyn vaatetus, sellainen joka kertoilee rennosti elämästään luoden hienoja kuvia toisten eteen. Selittely ei mitenkään peittänyt epävarmuuttani niin intiimin asian äärellä kuin esteettisesti arvottomien kuvien piirtäminen julkisella paikalla ihmisten katseen alla.

Piirtämisen kautta on mahdollista tutkia sosiaalista naamaria joka jaetussa piirustuskokemuksessa on ikään kuin kynän suojassa. Oletetun minuuden ja käden välillä, tapana toimia, kohdataan se mikä jää huomiotta kun mietitään sanoja ja keskustelun mahdollista kulkua. Kasvottomina, kun puhe ts. tarinat otetaan pois, tavat kommunikoida tulevat paljaammaksi kokijalle. Ne johon uskomme, sen jota vahvistamme.  Piirtäessä hiljaa on oma alueellinen tila käsitettävissä laajasti, samaan aikaan yksityisellä alueella johon väliaikaisesti sijoittuvat myös sisäiset, puolijulkiset sekä julkiset alueet. Kynällä voi osoittaa tunteita ja aiheuttaa reaktion toisessa, mutta paperilla tapahtuvat yhteen törmäykset on mahdollista kokea ilman että toiseen kajotaan syvästi. Esimerkiksi nopea pitkä viiva voi merkitä toiselle rajaa, mutta toiselle kehotusta rohkeaan liikkeeseen, näin syntyy epäselvyyksiä. Pienet pisteet voivat olla merkki toiveesta omaan rauhaan, johon jokaisella on oikeus, joku toinen voi merkitä rajansa isoin kaarin, yli rajapintojen. Kuten ihminen asettuu mihin tahansa tilaan, mahdollisesti levittelee tavaroitaan tai raajojaan, tämä tapahtuu kynien kohdatessa käsien ja värien välillä. Paperi on tila joka yhdessä sovittu, se missä pysytään kuten mikä tahansa muu sosiaalinen koodi, toisin kuin tilanteissa joissa roolit ovat epäselviä tavat toimia vaihtelevia, alueena paperi on turvallinen tila.

Ehdollistumat jotka saivat minut ajattelemaan että taiteelliset tuotokseni ovat mulkkusalkkuni, enkä ole kukaan ilman itseni näyttelemisen iloa, saivat kyytiä kun annoin kynän puhua. Prosessin ollessa itsessään "tuote" ja oman mitättömyyden kokeminen ovat ravintoa maaperälle joka mahdollistaa taiteellisen työskentelyn syvemmät merkitykset. Vapauttavien harjoitteiden kautta luon maailmani uudestaan ja uudestaan. Rikon omat sääntöni, saan sisäisen kriitikon raivoamaan ja lopulta luovuttamaan sen äärellä, että täydellisyyden staattisuus on tyhjää kun kokee elämän, että on elossa.

Keskustelua HAM Taidekoulussa, eleestä ja liikkeestä lähtevä ilmaisu.
Opettaja:
Mikko Ijäksen väitöskirja:
Tekstissä on sovellettu nonverbaalisen viestinnän koodeja:




sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Taide on totta osa 1: Nainen ratissa

Elokuvan katsominen on tapahtuma jossa luodaan ja vastaanotetaan tunne johon toisiinsa liitetyt liikkuvat kuvat meitä johdattelevat. Leikkaukset, liikkeet ja suunnat ohjailevat katsetta liikkumaan rytmissään jota seuraten yleisö tavoittaa oman materiaalinsa, samaan aikaan elokuvan sisällä sekä sen ulkopuolella. Riippuen käsityskyvystämme, kulttuurisesta tulokulmasta ja elokuvasta itsestään voivat tunteet olla vaikeasti sanoitettavissa, erityisesti silloin kun liikutaan surrealismin alueelle. Osana opintoja tutkimme Leos Caraxin Holy motors (2012) elokuvaa jossa nimensä mukaisesti auto on kuin pyhä moottori, kuori jonka sisällä ihminen roolittaa itse itseään. Elokuvassa autoa ajava nainen toimii kuin pyhän aivot, tämä vaaleaan pukuun pukeutunut suoraselkäinen kuski pitää huolen, että asiat tapahtuvat oikeassa paikassa.

Taidekoulussa HAM kulmassa syyskuun lopulla käsittelimme Apichatpong Weerasethakulin lausahdusta ”Elokuva on kuin vieras eläin” opettajamme Joakim Puseniuksen kanssa.  Keskustelimme liikkuvan kuvan ja kielen suhteesta, kertomuksien rakenteista, siitä miten ymmärrämme kuvien muodostaman vieraan meissä itsessämme. Pohdimme toiseutta teoksissa, joka on samaan aikaan perspektiivissä ja siinä mitä teos kohdentaa. Roolit jotka rakentuvat kun katsomme elokuvaa ovat monia ja osin sanojen tavoittamattomissa. Tärkeä kysymys olikin miten tilanne, ts. vieras eläin, tullaan kohdatuksi.

Tullessani äidiksi uskoin voivani ohjata uutta elämää johdonmukaisesti kohti toiveiden horisonttia. Kuitenkin kun hän saapui maailmaan en vielä tiennyt, että maisemat tulevaisuudesta muuttuisivat, kuin värimääritys jonka saattaa pistää merkille sen vaihtuessa liian radikaalisti. Kaikki alkoi äänestä joka rikkoi yöni, läsnä olemisen vaatimus, meidät yhdistävä taajuus joka vei kohtuuttomasti aikaani. Tunsin kuinka fysiikka teki työtä elämän säilyttämisen eteen, tunsin kuinka toiveeni antaa uudelle elämälle mahdollisimman hyvä alku, kaikki, hautautui monien tehtävien alle. Se, joka tämän kaiken olisi mahdollistanut näivettyi mitä vähemmän aikaa jäi lapsen ulkopuoliselle elämälle, työlle, joka tapahtui tilassa johon kenelläkään ei ollut oikeutta tulla häiritsemään. 

Koti-äidillä on valtansa kanssa aseita joita hän käyttää kun turhautuu. Neuroottisuus joka pyrkii muuttamaan automaattiseksi kaiken ympärillään. Passiivinen agressio kun on pakko siirtyä asiasta seuraavaan, roolista toiseen, työstä viidenteen. Uskomuksia jotka pitävät hänet itsensä pyhänä, viha ajan puutteesta muodostaa miinakentän jossa lapsi on vähiten turvassa. Vauva itkee. Äiti tulee. Keittiö. Ruokapöytä. Tuoli. Huokaus ja sen tappava vaatimus.

Todellisuus saattaa olla armoton mutta siirtyminen yksikön 1. persoonasta 3:teen voi tuottaa lohtua, kokemukseen tason jossa tunne pysyy etäällä, se oli hän en minä. Katsoessa Ridley Scottin Thelmaa & Louisea (1991) on kuitenkin mahdollista samaistua kahteen päähenkilöön samaan aikaan. He ovat kuin yhden ihmisen kaksi toistaan tukevaa puolta jotka vuorotellen auttavat toinen toistaan, ratkovat vastaan tulevat ongelmat, pyrkivät jatkuvasti eteenpäin. Jatkamisen harjoitus on osa naisen elämää. Toistuvat syklit luovat itse itseään riippumatta ihmisen tahdosta, mahdollisuuksia joita seuraa välttämätön menetys, luopuminen, jota seuraa opetus, mahdollinen kyky mukautua rooleihin joustavasti.

Abbas Kiarostamin elokuvassa 10 (2002) nainen ajaa autoa Teheranissa. Autossa istuu hänen poikansa, joka on omaksunut aikuisen miehen asenteen. Seuraavassa kohtauksessa hänen seurassaan istuu toinen nainen, he puhuvat rakkaudesta. Toinen nainen on onneton, hänen miehensä pettää häntä. Nainen kysyy tarvitseeko kuolla jotta voi elää. Kuski kuuntelee, ajaa autolla, seuraa liikennettä ja samalla lohduttaa toista, rakkaus on olemassa miehen kanssa sen jälkeenkin kun miestä ei enää ole hän sanoo. 

Elokuva rakentaa dialogin jossa nainen ratissa kantaa syyllisyyttä ja häpeää, mutta kykenee silti toimintaan ja kirkkaaseen ajatteluun ympäröivästä todellisuudesta huolimatta. Päättäväisyys, kyky todeta asioita neutraalisti pitää hänet järjissään kulttuurisen älyttömyyden vallitessa. Hän on liikkeellä, valppaana sille mitä ympärillä tapahtuu ja samaan aikaan kohtaa toiset rauhallisesti. On ympäristö ja sen tapahtumat, on erikseen mieli ja sen liikkeet. Hän on tietoinen mihin voi itse vaikuttaa ja mihin ei. 

Elokuvan lopussa surumielinen kanssamatkustaja ottaa huivinsa pois, hän on ajanut hiuksensa siiliksi. Ilo nousee nousee kasvoille, kertoo lopettaneensa itkemisen hiusten leikkuun myötä. Hiukseton nainen kohauttelee olkapäitään ja hymyilee. Olet kaunis sanoo autoa ajava nainen. 




Puseniuksen kirjoitus aiheeseen liittyen:

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Aino-taru, triptyykki-pohdinta

Ainon rooli maalauksessa, hänen asemansa tekijänsä puolisona, kehona, on ennalta määritelty reilu 100 vuotta sitten. Tarinaan sisältyy mahdollisuus kun sitä tarkastelee nyt; millaista olisi elää vailla jalkoja, rintoja, kehoa joka on läheinen ja kaukana samaan aikaan. Millaista olisi jos vesi hivelisi jokaista kohtaa vapaasti, luonnon sylissä jossa ihminen ei enää tavoita itseään äärettömyydessään. Tuntea lähestyvät liikkeet aaltoina, reagoida elementissä jossa kaikki eivät pysty hengittämään. Turvassa.

Aino-taru, triptyykki 1891, Akseli Gallen-Kallela. Kuvassa nainen on kaksi kehoa, toinen osa järveä ja usvaa, toinen katsoo itseään ulkopuolelta, rannalta. Mies on kadonnut kuvasta. Naisen puuttuvat vaatteet, sulautuminen maisemaan, kuin kalat ja heijastus olisivat yhtä ja samaa pintaa. Miehen varjo liittyy yhteen maan, puiden, varjojen kanssa. 127 vuotta myöhemmin ihmiset ovat jakaneet julkisesti sen mikä on keskiössä, ja piilossa, tavassa kuvata feminiinen ja maskuliininen. 

Tarinassa vanhempi mieshenkilö kosii nuorta naista. Nainen ei halua vaimoksi. Nainen ratkaisee asian tekemällä itsemurhan muuttuen kalaksi. Kolmiosainen kuvaelma alkaa siten, että mies jonka parta ulottuu vyöhön asti katsoo naista takaa tämän tehdessä saunavihtaa. Katseet eivät kohtaa mutta naisen katse kertoo, että hän kuulee askeleet takanaan. Mies näyttää hauraalta iltataivasta vasten. Seuraa aamu. Taivas on kirkastumassa järven pintaa vasten. Naisella ei ole vaatteita. Nainen pakenee alastomana kohti järven syvyyttä, mies on veneessä vaatteet yllään ja puukko vyöllä. Kalat hyppivät.

Kalan rooli 2018. “Tulisi olla tiloja joissa ei ole pakko reagoida. Tulisi olla alueita joihin ei kajota, kehoni poliittisuus: niin kauan kun ei ole vapaa tekemään päätöksiä, valitsemaan useista vaihtoehdoista, ei keskustella oikeilla sanoilla. Psyykkisen kolonialismin kokija ei ole velvollinen ottamaan sortajan ongelmia ratkottaviksi. Keho on suojattava väkivallalta joka on osittain välillistä ja ilmenee monilla tavoilla, kuten äityiden verhoaminen myyttiin joka on rationaalisen ajattelun ulkopuolella. Miten ja kenelle julkiset sekä yksityiset tilat ovat järjestetty, millaisissa tiloissa monenlaisten äänien on mahdollista olla vuorovaikutuksessa. Väkivallan kokijan yhteiskunnallinen asema? Muutoksen mahdollisuus on keskustelun muuttaminen, on oltava oikeat sanat oikeille asioille. Arvostus toiseutta kohtaan, tämän kautta syntyvä kunnioitus mahdollistaa dialogin jossa jokainen tulee kuulluksi ja vastakkain asettelusta tulee turhaa.”

Onko flirtin laadulla väliä? Kysyy ihmettelevä ihminen. Valta jakaantuu sanahelinän puroissa, kimmeltää henkilöissä, kääntyy heistä toisiin samankaltaisiin. Keskustelu on siinä välissä missä toisesta kykenee tunnistamaan itsensä, sosiaalisen koodin joka tuntuu tutulta. Feminismi lähtee siitä että on lähtökohdat ovat monet ja näistä riippumatta kaikilla tulisi olla samat oikeudet. Demokratia perustuu vapaalle tiedon jakamiselle.  Taiteen tehtävä on tuottaa vaihtoehtoja. Taiteilijan velvollisuus näin ollen on pysyä avoinna monenlaiselle tiedolle, samanmielisten kanssa samanmielisille tuotetut työt eivät vaikuta rakenteisiin radikaalisti. On hyväksyttävä se mikä on vierasta pyrittävä jatkuvaan dialogiin ympäristön kanssa. 

Ihmisen ei tulisi olla toiseutettuna tilanteessa jossa tämän nimennyt on järjetön, tapakulttuuri, valta joka on kaikkien mutta ei kenenkään. Objektista on synnyttävä subjekti itsessään vastuun ottamisen kautta. Oman irrottaminen poliittisesta on mahdotonta koska jokainen jako on teko, joka jättää jäljen suureen tuntemattomaan jota raha ohjailee. Luonto, myös ihmisen luonto, on alistettuna näkemyksien varaan jotka perustuvat sille miten maailma on levännyt, lepää ja tulee lepäämään. 

Kaikki tämä on kehystettynä temppeliä muistuttavaan kehykseen. Kuvasto muodostaa fantasian jossa kuvien väliin jäävät osat kertovat omaa tarinaansa, mitä tapahtui yöllä? Miksi nainen liitetään veteen niin voimakkaasti jo ennen kuolemaansa? Mihin itse väinämöinen katoaa kuvasta kun Aino mukautuu luontoon? Miksi nainen on kaksi?



sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Hiljaisuus keinona

Markus Heikkerön sanoin " Rajaat kaikista mahdollisuuksista ja muuttujista sen mikä on sinulle merkityksekästä. Oma tyyli on loppujen lopuksi se suuri maailmankaikkeus, jonka pystyt luomaan."

Viime keväänä Taidekoulussa alkoi kurssi / prosessi joka materialisoituu Taidemuseo HAMin tiloihin syyskuussa. 12.9.2018 alkaen HAM kulma tulee olemaan paikka opiskelulle, keskustelulle, kokeiluille ja muulle mitä opiskelijat sekä opettajat siellä toteuttavat. Tila on avoinna yleisölle! Tapahtumat ja lukujärjestys julkaistaan ennen ko. ajankohtaa.

Omalta kohdaltani tämä tarkoittaa montaa asiaa, mutta ennen kaikkea pysähtymistä. Havaintojen muodostumisen kannalta välttämätöntä, ajattelua. Taiteen tekeminen; sosiaaliset suhteet, omat ideat ja mieliteot vetävät helposti kaikkea joka suuntaan, venyttävät ja vanuttavat idealapset ennen kuin ne kehittyvät sirkkalehtiä pidemmälle. On oletuksia joiden alkuperä on hyvin hämärä ennen kuin pysähtyy, miettii mikä kiinnostaa ja mikä ei. Yksi havaintoprossessit-kurssin anti on ollut, että kyllä, minua kiinnostaa hengittäminen. Ei mikä tahansa, vaan hyvin hengittäminen.

Ihmisen sisään liikkuvassa ilmassa on elämä, koska sen loppuminen tarkoittaa että keho on kuollut. Mitä enemmän kierroksia sitä nopeammin ja pinnallisemmin hengitys kulkee, mitä likaisempi ilman laatu on, sen mukainen on myös kokemus ihmisen päässä. Ja kun tunteet muodostuvat, ja saavat vallan, mukautuu todellisuus johonkin joka on tuttua mielelle. Silloin kun hengitys rauhoittuu, myös mieli on rauhallinen. Tätä ei voi kukaan tehdä kenenkään puolesta; se mikä on totta minulle ei välttämättä ole muille; jos siihen jää jumiin; ei ole tyhjyyttä jota kohti hengittää, on vain sekava kasa jotain ja hapetonta ilmaa.

Olemme päässämme harmaata massaa, voimme pakottaa sen muuttumaan kuten toivomme. Hallinta on silti lopulta vain illuusio ja raja kuvitteellinen mielen suhteesta maailmaan. Asioita kunnioittamalla voi ymmärtää, armon ja armon kautta rajattomuuden, armottomuudesta, kuten väkivaltaan johtavista tulkinnoista elämää kohtaan, uusia rajoja. Jokainen yrittää ottaa sen viimeisen hengevedon ennen kun hukkuu, mutta hengen haukkominen kuivalla maalla on tarpeetonta kun miettii.

Taide ja sen tekeminen on tietyllä tapaa myös laajenemista. Tämä tarkoittaa minulle ymmärryksen paloa, halua katsoa maailmaa joka päivä tuoreilla silmillä. Kaikenlaisia rajoja kuitenkin on, esimerkiksi keho. Kun tulee pisteeseen jossa hengitys ei laajene enempää ja lihakset lyövät kokovartalolukkoon, keskittyminen on täysin siinä miltä tuntuu sillä hetkellä. Itsekurin menetelmiä harjoittaneena olen pyrkinyt hallitsemaan kehomielen suhdetta, harhan voimauttamana luonut itselleni kuvaa tälläinen ja tälläinen on taiteilijaminuus 2010-luvulla. Koska lausunnot ovat ajoittain älyttömiä, mitä (?) joku (?) tila (?) voi (?) kysyä (?) minulta (?), kuvat itsestä ovat mysteeri vaikka peilistä näkyy samat kasvot.

Lisääkö tieto tuskaa, jos näin on, millainen vähentää sitä? Voiko kehon kautta ymmärtää paremmin sen mikä on totta? Tätä pohdin ja olen työstänyt projektia joka esittää kysymyksen oman rajan asettamisesta suhteessa julkiseen tilaan. Yhteisen suhteesta siihen jonka voimme kokea omaksemme.

"Jos minua ei ole siinä mitä tunnen. Jos minua ei ole siellä missä itse näen itseni, aina on jokin joka saa minut esille tietyllä tavalla. Se jokin joka tekee asioista todellisia. Yhden ihmisen kokemus. Kun otetaan pois ympäristö, minun itseni muodostamat mielikuvat, tuntemukset, järkeily, mitä on?"


Muisto performanssikurssilta, Taidekoulu MAA, Suomenlinna talvi 2017

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Palmu pakokaasussa, Teheran 2011

Auringon vetäytyminen taivaankannelta on jättänyt jälkeensä puuteremaisen hehkun. Katselen metallipalmun lehteä. Autot valuvat loputtomana virtana kohti horisonttia useiden kilometrien säteellä ympärilläni. Pakokaasun tuoksu muodostaa pehmeän harmauden, kevyen painon,  joka tuntuu ohimolla ja taittaa roosan värisen taivaan harmaaseen. On hetki jolloin valo katoaa muuttaen maiseman sävyt hailakasta syvenevään tummaan. Hetki jolloin tulevaisuuden ja menneisyyden välillä on vain läsnäolon kevyt side. Olla siinä missä loputtoman liikkeen keskellä on liikkumattomuus, ohi kiitävä nykyisyys jolloin tähdet ovat vielä piilossa ennen kuin niiden on aika syttyä taivaalle.  

Teheranin sydämessä on Mellat –puisto jossa Eila Hiltusen Palmulehto –monumentti sijaitsee. Vehreälle alueelle sijoittuva vajaa 40 vuotta vanha teos on nähnyt aikaa, sen metallinen hohde on osittain kadonnut, kuten elämä sen ympärillä, kokenut eroosion. Katson pohjoismaasta tulevan naisen teosta, jonka paikalliset ovat nimenneet Kultaiseksi palmuksi, puistossa jossa he viettävät vapaata aikaansa. Alumiinipronssinen palmu on noussut puistoon 1975, ennen Iranin vallankumousta joka tapahtui neljä vuotta myöhemmin. Toisin kuin elävät puut ja ihmiset monumentti ei kasva, ei liikahda. Mutta jokin liikahtaa sisälläni kun ajattelen Hiltusen käden jälkeä kotimaassani, Sibelius-monumettia, jota olen miettinyt; miksi se kiinnostaa niin monia ulkomailta tulevia ihmisiä.

Kaupungin rakennelma ympäröi minut, talot ja kokemukset.  Seison siinä missä en ymmärrä miksi yhtä ja samaa lausetta toistetaan useaan kertaan. Tunnen tarvetta kysyä millä tavalla asiat oikeasti ovat. Miltä tuntuu olla illallisella vuorenrinteellä, jossa paratiisimaiset kahvilat ja ravintolat valaisevat kalliot neon väreihin, piippuja sytytetään teetä juodaan, ja kaikki tiedämme että läheisen kukkulan sisällä on ihmisiä vangittuna koska heillä on tietty mielipide. Vieras kulttuuri on ympärilläni kuin pysähtyneet palmut, mistä ja kenen kanssa voin todella puhua? On koodeja joita ajan mittaan olen alkanut ymmärtää, sanontoja joita vain miehet käyttävät ja elämää jota naiset elävät miesten poissa ollessa. Puhetta joka täynnä puhumattomuutta, paljon kauniita sanoja, kuvaukset rakkaudesta sisäelimien kautta tuntuvat loputtomilta mutta kysymykset historiasta tai sen vaikutuksista ihmisten elämään ovat sanattomina ilmassa. En aina ymmärrä mitä minulta odotetaan. Kenen seurassa ollaan nainen. Kenen seurassa ollaan oma itsensä. Kenen seurassa yritetään olla kuin itse olisi ja kenen seurassa ei olla muuta kuin huivi.

Taideteos seisoo edessäni ja haastaa kysymyksiäni entisestään. Miten on mahdollista ylittää oma käsityskyky? Miten ja miksi juuri tämä teos on päätynyt tähän paikkaan? Kuka on rahoittanut sen? Millainen mahdollinen tutkimus on teoksen takana? Millaiset arvot ovat perustelujen takana miksi tämä teos ansaitsee paikan puistossa? Huomaan oudon tunteen nousevan pintaan, elämäni paikallisten keskuudessa on hyvin tavanomaista, mutta tunnen piston sydämessäni kun ajattelen mitä minä lopulta voisin tehdä. Henkilökohtaisen historian kahleet lukitsevat mielenliikkeet. 

Maailmani reunan avartuminen Iranin rajan yli on piirtynyt mieleeni kuin syksyn alkaminen Suomessa.  Oli marraskuu 2010, olin lähtenyt matkaan trooppisesta ilmastosta, en ollut lähtiessäni varautunut vierailuun maassa jossa naisen raajat tulee olla kankaiden laskoksissa. Minulla oli lähinnä vartalon myötäistä trikoota laukussani, mutta asiaa oli ajateltu puolestani. Naiset Iranista olivat lähettäneet minulle paketin Malesiaan, jossa tuolloin majailin, harmaan huivin ja mustan tunikan jotka olisivat voineet olla H&M:ltä. Kuin heillä olisi ollut aavistus mihin skandinaavinen nainen toivoisi pukeutuvansa. Koltussa saavuin Teheraniin. Syksy oli murtanut maiseman sävyt ja ilmassa tuoksui vahvasti autojen kuona-aineet kun ensimmäistä kertaa ajoimme kaupungin halki. Tämäkö se Iran on? Se josta on puhuttu kotimaassa. Etsin katseella todistetta omille väittämilleni mutta katukuvassa näkyi värikkäitä vaatteita, vilkkuvia valoja, toinen toistaan mahtipontisempia puistorakennelmia ja seinämaalauksia. 

Beige näyttää ihmeellisen kauniilta, kaikki sävyt ja pinnat, ihmettelen yhdistelmiä, äänekästä puhetta ja yli-ystävällisyyttä. En ymmärrä sanaakaan mutta se ei haittaa, laitan ihmisille sanoja suuhun mielessäni, kotimaani kielellä joka jäykistää ajattelun kun pitäisi osata small talkia. Naiset ihmettelevät ajatuksiani, naamani karvattomuutta joka on heistä huomattavan hyvä asia. Marmorilattia on kylmä vaikka muuten on kuuma. Miltä tuntuu kun on aina verhot kiinni, haluaisin avata ne, itseni, päästää katseen vaeltamaan ja ilman liikkumaan, sitten muistan miten on pysyttävä asennossa. 

Minusta pidetään huolta tarjoamalla makeaa teetä. Syön lavashakia, tahmaisen kirpeää hedelmämassaa jolla sammutan salmiakin himon. Ihailen saippuapakkauksia joissa naisilla on huivit, sininen laventelisaippuassa, punainen ruusun tuoksuisessa. Turvallisuuden tunne saa uusia merkityksiä kun alan ymmärtää lisää järjestelmästä, miten miesten välinen kommunikaatio kulkee, kuka minä olen heidän joukossaan. Opiskelen persian kieltä.  Opin uudet aakkoset, luen sanan päärynä oikealta vasemalle ja tunnen suurta iloa. 

Itseni ajatteleminen liikkuvana asiana, muotona, osana maisemaa, objektina, on vapauttava. Mutta kuten palmun toisinto ihminen ei koskaan voi olla jokin mitä se haluaa esittää, sidottuna yhteen kiinteään muotoon. Alati muuttuva ympäristö, toiset ihmiset ja aika muokkaavat minuutta, tahdoimme sitä tai emme.Palmun kokeminen nostaa pintaan sen jota hymyllä haluan peitellä. Olen kertonut uskottavan tarinan itsestäni, omasta historiastani jonka olen tuonut vieraalle maalle kuten Hiltunen aikanaan palmunsa. Siinä me kuitenkin seisomme mitään sanomattomina kädettöminä, edustamme jotain paikallisille hyvin tuttua ja samaan aikaan vierasta, jotain mikä jää väliin kun haluamme ymmärtää toisiamme.  

Ilta peittää pölyn beiget talot lohdulliseen hämärään ja muuttaa kaupungin sykkiväksi valomereksi johon uppoan. Tunnen elämän viilenevän ilman tuoksussa, ohi kiitävissä maisemissa, seinämaalauksissa joissa sota ja rauha ovat kuvattu yhtenä, kauniina asiana.

Alla linkki ulkoministeriön blogiin, juttuun jossa on muutakin vuodelta 2015, lopussa maininta ja kuva Palmulehdosta: 


Teheran 2015

tiistai 7. elokuuta 2018

Piirrän paperille viivan, miksi? Kun tekee mieli tehdä niin? Onko alkupiste paperilla? Vai pääni pinttymissä? Vai onko kyse taiteesta jolla on arvo itsessään? Mistä tiedän miksi käteni liikkuu? Onko sillä oma tahto? Mitä viiva haluaa sanoa? Muodostuuko? Kysyn. Haluanko vain että joku näkee minut? Siinä paperilla. Miten tämä riittäisi? Esi-isät mahdollisesti juoksivat itsensä transsiin ja piirsivät vasta sitten. Miksen minä ikinä juokse sillä tavalla? Pitääkö piirtää ensin kilometrien mittaisia viivoja jotta saa yhden hyvän aikaiseksi? Mikä on hyvä? Olisiko silloin kyse enää vain viivasta? 

Vain viiva? Riippuko määritelmä siitä onko se pitkä vai lyhyt? Suora vai katkonainen? Määritteleekö minun kokemani laatu sen sen arvon? Vai määritelläänkö arvo sen perusteella millaisen leiman sen päälle voi painaa? Sanoja. Kirjaimia. Yhdessä kirjaimessa on enimmillään neljä viivaa. Onko sillä mitään väliä? Onko se minun asiani jos sanoja käytetään miten sattuu? Otsikoidaan ei minkään alle, määritellään tärkeäksi. Miten historia on kirjoitettu? Kuka keksi yliviivaustussin? Otsikoida vai ei? Tällä tekstillä ei ole otsikkoa. Jos sellainen olisi, millainen tähän sopisi? Kuinka tärkeää on osata otsikoida? Valikoituuko teokset esitettäväksi otsikon perusteella? Vai riippuko työni arvo sittenkin välineistä? Tekeekö paperi minusta taiteilijan? Vai kokemus taiteen? Mietinkö tätä jo vuosi sitten? Silloinkaan ei ollut rahaa. Elänkö minä taiteesta vai taide minusta? Sosiaalitoimistossa kysyttiin mitä syön. Niin? 

Sisältyykö vastaus kysymykseen? Onko ensin kokemus vai halu? Täytänkö ympäristön odotukset? Onko minun kokemukseni kiinnostava?

Mm. näitä kysymyksiä olen pohtinut Taidekoulussa. Kahden vuoden ajan, ollut vailla vastausta, opiskellut. Aikaan sisältyy omituista ahdistusta jota taiteen kokeminen ja tekeminen aiheuttaa. Haluaisin niin kovasti ymmärtää, selittää, sellaista jota ei voi, jonka voi vain kokea.

Taide-opiskelusta saatetaan ajatella että se on turhaa, myös ne jotka sitä opiskelevat, ja ettei moisia teoksia tarvita vaikka niitä on pakko katsoa. Vaikuttaa että suhteessa maailma tuottaa enemmän meitä kuin me maailmaa. Taide itsessään kutsuu ajattelemaan, mutta esimerkiksi huolet rahasta ja mahdollisista tulevaisuuden opiskelupaikoista ohjaavat opiskelijan toimintaa. Monet toivovat että joku instituutio tekisi heistä taiteilijoita ja näin ollen ulkoistetaan se mikä tulisi löytyä sisältä; vaatimus työskentelyyn, kurinalainen toiminta ja tahto tehdä työtä säällä kuin säällä. Taiteen opiskelu vaatii paljon teorian pänttäämistä ja apurahahakemukset kysyvät kirjoitusteknistä osaamista. Mutta nämä asiat saattavat verhoutua "mystisyyteen" jonka voimme klassikoita katsoessa kokea, kuka on päättänyt että nämä ovat "hyvää" ja arvokasta taidetta? Ja kuka voi lopulta arvottaa minut? Toiset taide-opiskelijat?

Hullun hommaa, sanoin itselleni, ja pakenin taidetta ulkomaille muutamia vuosia sitten. Mutta taide löysi minut aina uudestaan. Nyt kun viimeinen vuosi Taidekoulussa on alkamassa ajattelen että alan rakentaa sellaista maailmaa jossa toivoisin eläväni. Jossa taide hengittää, että ihmiset, voi elää elämää kokonaisena.


perjantai 1. kesäkuuta 2018

Viimeistä päivää!

KUVAN KEVÄT 2018 

5.5.-3.6.2018

Exhibition Laboratory
Project room 
Amos Andersonin taidemuseon entiset tilat

MFA DEGREE SHOW OF 
THE ACADEMY OF FINE 
ARTS OF UNIARTS 
HELSINKI

Ajankohtaisen taiteen näyttämö KUVAN KEVÄT, on esillä vielä vielä pari päivää! Näyttely kokoaa yhteen 35:n valmistuvan kuvataiteilijan työt. Kevät käsittää maalaustaidetta, kuvanveistoa, taidegrafiikkaa sekä tila-aikataidetta. Exhibition Laboratory esittelee maalaustaidetta jossa teemat ja tunnelmat liikkuvat ajan ja paikan kysymyksistä materiaalin tuomaan kokemukseen. Prosessiluontoisessa katselmuksessa voi nähdä luontotutkielman sekä realistisen öljyvärimaalauksen, tyylejä ja tekniikoita, kollaasimaisia maalauksia jotka sekoittavat toisiaan, ehkä tilan puutteessa, mutta näyttää että jokainen luo eri tulokulman ajatukseen taiteilijan poliittisesta asemasta.

Tilallisen kokemuksen tarjoaa Jaakko Lahden ’kuka peittää haavan lehdet’. Kuparista ja keramiikasta valmistettu teos muotoilee luonnon voimat veistokseksi tilaan.  Kaarevat sermit muodostavat poltetun oranssina ja sinertävänä taustan kannolle, joka seisoo tumman ruskeana lattialla. Näkymä tuo mieleen palaneen metsän ja jättää avoimeksi miten teoksen nimi liittyy työhön. Tämän viereen on installoitu havunneulasia, kangaspaloja ja virkattu astia. Teosten koko suhteessa toisiinsa tuntuu suurelta. Kuin Laura Soisalon-Soinisen ’Kiintymys, kantaminen, matka’ tekisi todeksi sen mikä on lopulta ihmisen voima suhteessa luontoon.

Seinällä lukee WHEN GRAVITY FAILS jota seuraa huone jossa on projisoituna leijuva ihmisen keho. Annu Timosen ja Kerttu Malisen monikanavainen videoinstallaatio käsittelee muutosta ja selviytymistä vaaleahiuksisen hahmon kautta. Nainen metsässä. Hiukkasia leijailee ilmassa. Nainen katoaa mutta hiukkaset jäävät ja muodostavat avaruusmaisen maiseman. Ilmestyy vanhempi nainen, kuin pääpatsas, tuuletin joka on osa installointia menee päälle, katsojan ja videon naisen hiuksen hulmuavat samaan aikaan, kuin voisi kokea saman. Mutta ei voi, nuorena ihminen on eri kuin vanhana, todellista on vain muistot jotka teennäisesti palauttavat mielen menneisiin. Kokija on sidottu aikaan ja tilaan kuten tuuletin teoksen osana.
  
Project roomissa näkyy ulos Milla Askan öljymaalauksia, keveää keltaista ja vaaleaa joissa kokemus elämästä ilmenee herkkänä, abstraktina, tunnelmana. Ilmava tunnelma jatkuu kulman taakse, aiheet sen sijaan muuttuvat, liikkuvassa kuvassa käsittellään lihaa ja luuta. Tämän vieressä on savesta muotoiltua, kuin kivikkkoa, pintaa joka on nostettu teräs-jaloille ja kaiken takana on osterivinokkaita. Kristiina Ljokkoin 'Eventum' esittää ajankäyttöön liittyvän kysymyksen ja herättää katsojassa ambivalentin tunteen taiteen tarpeellisuudesta. Videolla tämän vieressä murskataan luita. Luujauhon ja kalkkisen savipinnan rinnastaminen muodostaa katsojalle yhdenlaisen esitelmän; mistä ja miten maailma on rakentunut.

Verhon takana samaisia aiheita on lähestytty runsauden kautta, tulee informaatio tulva: ihmiset jotka syövät puhuvat kameralle samaan aikaan. Toisaalla suojapukuinen hahmo kuokkii maata, vaijeria, muovia, verho joka näyttää teokselta mutta jonka takana on lisää tekniikkaa. Britt Al-Busultanin 'Ehdotus tulevaisuutta varten' elävä elokuvaesitys ja Ksenia Yurkovan 'Selkärankakeitto ja täytettyjä jäniksiä' muodostavat oman todellisuutensa. Tila tuntuu loppuvan sekä teoksilta ja katsojalta. Onko tämä tehokeino vai olosuhde?

Amos Andersonin museon entiset tilat antavat teoksille tilaa hengittää.  Ripustus on toteutettu siten että värit on otettu huomioon, sovussa vaihtelevat tekniikat jakavat samaa tilaa. On vaaleita puurakenteita, kerroksellista pleksiä, valokuvia. Pinnat yhdessä luovat kokonaisuuden joka on helppo hahmottaa. Aiheita ovat mm. ihmisen suhde omaan kehoonsa, mitä tarkoittaa jos raajoja puuttuu, miten kuva itsestä muodostuu. Kuka minä olen, kuka voisin olla? 

Antti Kytömäen kineettinen veistos ’Scupltor’ sekä Hemmo Siposen ’Viiva-ansa’ irroittavat itsensä ajasta, jatkuvan liikkeen kautta ne luovat oman aikakäsityksensä. Jälkimmäisessä on mystinen näkymä jossa mustat pallurat pomppivat kahdessa todellisuudessa, toinen heijastuksessa toinen katseen korkeudella. Näyttely kokonaisuutena on kuin kokemus viiva-ansasta, osin mahdollista tavoittaa osin heijastuksia, lopulta jättäen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Yksityiskohta Kristiina Ljokkoin teoksesta Eventum, 2017
Taiteilijat:

Milla Aska
Britt Al-Busultan
Susanna Autio
Hami Bahadori
Andreas Behn-Eschenburg
Mirza Cizmic
Ann-Sofie Claesson
Maiju Hukkanen
Matti Hyvönen
Riikka Hyvönen
Lasse Juuti
Tuuli Kerätär
Maria Kojonen
Tiina Korhonen
Essi Kuokkanen
Antti Kytömäki
Johanna Laakkonen
Jaakko Lahti
Christian Langenskiöld
Tuomas Linna
Kristiina Ljokkoi
Mikko Luostarinen
Katarina Meister
Brendan Moran
Anne Naukkarinen
Milla Norman
Sebastian Reis
Harriina Räihä
Hemmo Sipponen
Laura Soisalon-Soininen
Enni Suominen
Annu Simonen
Kerttu Malinen
Retler Wader
Saska Ylätalo 
Ksenia Yurkova


Taide on totta osa 2: Sanaton keskustelu

Piirtäminen kuuluu ihmisen perustoimintoihin, käden ja siitä lähtevän jäljen suhde on tapa muokata todellisuutta siinä missä puhuminen tai ...